Is your man wearing a wig?

Lansi-Bengalissa on huomenna kongressivaalit. Tunteet ovat kayneet kuumina ja politiikkahirvio on vaatinut jo ainakin neljan suurmiehen hengen. Darjeelingissa Akhil Bharatiya Gorkha Leaguen johtaja Madan Tamang puukotettiin kuoliaaksi. Puukottajaksi ilmoittautui fasistinen (?) Gorkha Janamukti Morcha (GJM) -puolue. GJM ilmeisesti haluaa gorkhille oman valtion, Gorkhalandin. Kolmen muun poliitikon ruumiit loytyivat viidakon keskelta. Sita emme tieda, oliko heilla mitaan tekemista gorkha-hassakan kanssa, emmeka myoskaan sita, liittyvatko vaalit eiliseen junaturmaan Kolkatan ja Mumbain valilla.

Darjeelingin levottomuuksien takia muutimme matkasuunnitelmia ja tulimme Siligurin kautta suoraan Sikkimiin. Darjeelingiin mennaan sitten myohemmin. Kolkatassa ehdimme viela tsekkaamaan Victoria Memorialian (hieno talo, mutta vahan tylsa...)ja Botanical Gardenin. Jalkimmaisen vetonaula oli 140 m levea banyan, maailman levein puu. Paarunko lahosi jo 1900-luvun alkupuoliskolla, mutta jaljelle on jaanyt 2880 ilmajuuren muodostama metsamainen kokonaisuus. Puutarhassa nahtiin myos mm. lootuslampi. Botaanisen puiston edessa hyppasimme Howrah'n-bussiin. Howrah'sta kavelimme maailman vilkkainta siltaa Howrah Bridgea pitkin varsinaiseen Kolkataan. Hooghly-joen rannalta loytyi kiehtova kukkatori, jossa myytiin kaikkea hibiskuksista jasmiineihin - you name it! Suuri osa kukista oli punottu pujassa kaytettaviksi seppeleiksi. Myos yrtteja kaupiteltiin runsain mitoin, eika missaan pienissa sievissa purkeissa vaan heinakasan kokoisissa kasoissa.

Pilvet liikkuivat sankoin joukoin ja ryhmittyivat tasaisesti taivaan peitoksi. Alkoi olla hamaraa, vaikka oli puolipaiva. Tuuli humisi kukkakauppiaiden pressuissa ja sylki paallemme hiekkaa ja teralehtia. Se varoitti: pian sataa ja kunnolla. Ihmiset santailivat paikasta toiseen keraillen tavaroitaan ja etsien suojaa. Apokalyptinen tunnelma. Ja sitten sade alkoi. Isot pisarat piiskasivat asfalttia. Oli helppo kuvitella, etta hindujen kaikki 36 miljoonaa jumalaa sylkevat yhtaaikaa paania alas ihmisten niskaan. Juoksimme takaisin sillalle ja bussi Esplanadelle saapui onneksi kahden minuutin sisalla. Juoksimme keskelle tieta ja hyppasimme liikkuvaan linja-autoon. Pelastus.

Pari iltaa ennen lahtoa Siliguriin kavimme kaljalla Iston kanssa, joka oli myos tullut Kolkataan Andamaanien jalkeen. Juotiin yhdet Kingfisherit ja yhdet sikkimilaiset Dansbergit. Kuulostaa kyllakin tanskalaiselta tuo Dansberg, ehka tarkotuskin? Isto kertoi, etta Indian Museumin edessa kerjaava kadeton mies on ammattikerjalainen. Miehen kasi on leikattu pois rahansaannin maksimoimiseksi. Isto oli nahnyt kun mies oli illalla heitetty auton lavalle. Tulee mieleen Slumdog Millionaire. Isto lahti taksilla kotiinsa ja me yritimme viela etsia auki olevaa baaria hotellimme lahelta. Eipa loytynyt, olihan kello jo 11 illalla. Ostimme yhden kaljan "parcelissa" sulkemassa olevasta baarista. Sitten tormasimme Sanjuun, poikaan johon tutustuimme ennen Andamaaneille lahtoa. Sanju liikuskelee ympari Sudder Streetia kolmipyoraisella menopelillaan. Sanju kyyditti meidat torin laidalle, josta pystyi ostamaan alkoholia pimeasti kauppojen ja baarien sulkemisaikojen jalkeen. Yhdesta hokkelimajasta tuli ulos kaljaa kauppaava nainen, joka piilotteli pulloja sarinsa alla. Ostimme viela pari pulloa ja menimme siemailemaan olutta lava-auton peraan kiinnitetylle laudalle. Me, Sanju, Sonu the chai-wallah ja Kishore-opas, joka rakasti koiria.

No niin, se Kolkatasta. Nyt olemme kolmatta paivaa Pellingissa, Lansi-Sikkimissa. Matkalla oli parin paivan pysahdys Siligurissa West Bengalin puolella, jossa aika kului lahinna paranteluun. Oinen 15 tunnin bussimatka sai aikaan kuumeilun. Pelling on 2083 metrin korkeudella Himalajan vuoristossa. Hotel Garudan, majapaikkamme, parvekkeelta nakyy maailman kolmanneksi korkeimman vuoren, Khangchendzongan, lumiset huiput. Rukouslippuja on kaikkialla. Bhutanilaisen lentoyhtion lehdessa luki, etta rukouslippujen tarkoitus on lahettaa niihin painetut rukoukset taivaaseen. Mita kovemmin lippu liehuu, sita suurempi sen jumalallinen arvo. Tasta johtuen liput laitetaan monesti tuulisille paikoille, mutta toki myos muualle suojelukseksi. Lippuja on viitta eri varia - sinisia, punaisia, valkoisia, vihreita ja keltaisia. Varit edustavat viitta elementtia: sininen vetta (merta), punainen tulta, valkoinen taivasta, keltainen maata ja vihrea kasvillisuutta.

Mita kasvillisuuteen tulee (kasvissyojan suuhun herahtaa sylki), Sikkimissa syodaan tiibetilaistyylista ruokaa. Miedot momot ovat pierogin tapaisia nyytteja, jotka taytetaan lihalla tai kaalilla. Thukpa taas on nuudelikeitto, joka samoin on mahdollista saada liha- tai kasvisversiona.

Eilen heratyskello soi kuudelta. Herasimme alta aikayksikon ja ryntasimme parvekkeelle ihastelemaan valkoisia vuoria. Paivan aktiviteetteihin kuului kaynti Pemayangtse-luostarissa 2,5 km:n paassa Pellingista. Gompa koostuu rukoussalista, Monastic Schoolista, sisapihasta, puutarhoista ja munkkien perinteisista maalaamattomista kiviasutuksista. Kolmikerroksinen rukoussali on upean varikas ja taynna tiibetilaisia yksityiskohtia. Ensimmaisen kerroksen alttarilla on mm. Buddhaa ja Dorje Bhurpa Vajrakilaa (Padmasambhavaa) esittavat puuveistokset. Toisessa kerroksessa oli meneillaan pujaseremonia. Istuuduimme lattialle aistimaan magiaa.

Munkit istuivat karkeassa jaossa vanhat-nuoret-lapset, muodostaen kuvion, joka muistuttaa isoa e-kirjainta ilman keskimmaista sakaraa. He lausuivat tiibetilaisia mantroja suorakulmion muotoisista muistilapuistaan sointuvasti, taukoamatta ja ilmeisesti kaanonissa. Vanhimmat lamat osasivat mantrat jo ulkoa. Valilla munkit pyorittelivat ranteitaan yhta aikaa ja soittivat ennennakemattomia soittimia: pitkaa torvea (2,5 m), keskikokoista torvea (1 m), kumeaa kaksikalvoista rumpua ja piilossa ollutta "tahtipuikkoa". Salin seinat on maalattu lampimin varein (viininpunainen dominoi) ja kahdella seinalla olevat ruudutetut ikkunat valaisevat alttarin jumalaisella valolla. Munkit heittivat riisinjyvia kohti alttaria, jolla oli Padmasambhavan kahdeksan inkarnaatiota. Kyseiselle tantragurulle oli lahjoitettu ruokapaketteja, hedelmia, vihanneksia seka hauskannakoisia, tippaleivan ja letun risteytysta muistuttavia leipia. Ruokien edessa varisi oljylamppujen meri.

Tanaan tutustuimme Rabdentsen raunioihin (3 km Pellingista). Rabdentse toimi Sikkimin kuninkaallisena paakaupunkina vuosina 1670-1814. Paikalla oli tietysti komppania intialaisia turisteja, jotka tapansa mukaan huristelivat paikalle maastureilla. Monilla naisista oli paallaan kimaltelevat sarit ja sandaalit (korkokengatkin bongattiin), vaikka raunioille oli tielta noin kilometrin kavelymatka markaa ja kivista metsapolkua pitkin. Jelenalta kysyttiin, etta mika toi juttu sun naamassa on (lavistys siis) ja etta onko sun miehella peruukki paassa.

Takaisin Pellingissa kavimme tankkaamassa thukpaa. Huomasimme ravintolan seinalla roikkuvasta kalenterista, etta tanaan on pyhapaiva: Sakewa. Kysyimme, mita oikein juhlitaan, mutta pitaja ei osannut vastata. Hotel Garudan omistaja tiesi paremmin. Tanaan juhlitaan Rai-kansan paivaa. Rait ovat Kathmandu-laakson alkuperaisasukkaita. He muuttivat nyky-Nepaliin (kuulemma) 2000 vuotta sitten. Sakewana syodaan wachipaa eli loimutettuja kanan hoyhenia (!) inkivaarikastikkeessa ja juodaan changia eli riisiolutta. Nykyaan monet rait eivat juhli Sakewaa. Lansimainen uusi vuosi sen sijaan on tuttu ja tarkeakin juhla.

Kolkata Part 2

Tiistaina tuli kuluneeksi kuusi viikkoa lahdosta. Meilla on jo ikava ihmisia, Turkinpippuria, Sisu Hornaa, Fazer-suklaata, ruisleipaa tomaatilla ja K-marketin edam-juustolla, Kelaa, VR:aa, kahvia, pullaa, lasagnea, kaljaa. (Tuo "ihmisia" muuten ruokaisalla listalla - kannibalismia?)

Viimeiset paivat Andamaaneilla olivat melko koyhia nahtavyyksien puolesta (monsuuni), mutta sitakin rikkaampia ruokailu-nortteilyakselilla. Soimme katuravintoloissa - yleensa nama tarkoittavat kuutiometrin kokoista teraksista liesi-apupoytayhdistelmaa, muutamaa alumiiniastiallista samosoja, vadoja ja muita nibbly bitseja, nuudeleita tai riisia, chaipannua, auringossa haalistuneita riviin aseteltuja puutarhatuoleja ja tyytyvaisia, yleensa miespuolisia tyolaisasiakkaita.

Mainitsemisen arvoisia paikkoja, joissa kaytiin viimeisella viikolla on tasan kaksi: Burmese Buddhist Mission, pieni stupa jonka juurella lapset leikkivat ja huutelivat hellouta, seka Marialle pyhitetty ortodoksikirkko. Arkkitehtoonisesti kirkko muistuttaa hindutemppelia. Alttarin puutteessa kirkkovieraat kiertavat tornia (kuten hindut kiertavat temppelin pyhinta), jonka jokaisella neljalla sivulla on pyha kuva. Kuvat muistuttivat enemman katolisen kirkon maalauksia kuin ikoneita. Mietimme, etta pohjakaavaratkaisut saattavat olla tarkoituksenmukaisia ja ainakin ne antavat pehmean laskun kaannynnaisille.

Eilen tulimme takaisin Kolkataan, Aiti Teresan ja Ramakrishnan huudeille. Oli hieman haikeaa jattaa Andamaanit, mutta toisaalta suurkaupungin kaaos on mukavaa vaihtelua hiljaiselolle. Asustelemme homeisessa (mutta homeisassa eli kotoisassa) Hotel Mariassa, joka on edellisen Kolkatan-kotimme Hotel Paragonin naapurissa. Samaa travellerighettoa siis. Kun olimme saaneet matkakamat lukkojen taakse, lahdimme katsastamaan South Park Street -hautausmaata. Matkalla meihin takertui kauppiaantakiaisia, mm. meidan best friendiksi itseaan kutsuva lipeva luikku, joka osaa muutaman sanan suomea. Toinen myyntimies pisti paremmaksi: "Tule katselemaan tavaroitani," han sanoi selkeasti. Tasta mykistyneina ja harmistuneina (menetimme salakielen!) paatimme, etta jatkossa ilmoitamme kotimaaksemme Viron.

Sitten tapasimme Sunilin. Varanasilainen herrasmies hymyili lempeasti ja leveasti. Han neuvoi meille tien hautausmaalle ja pyysi ostamaan ruokaa perheelleen. Niklas meinasi tarjota mangoja, mutta Sunil kieltaytyi. Han sanoi tietavansa paikan, josta saa halvempaa ruokaa. Riisia ja dahlia. Silla hetkella Jelena huomasi maassa sadan rupian setelin ja antoi sen Sunilille. Mies tuli ikionnelliseksi ja meillekin tuli hyva mieli. Tuntui, etta se satanen oli tarkoitettu varattomalle varanasilaiselle, koska Jelena huomasi sen juuri silla hetkella eika vaikkapa minuuttia myohemmin.

Hautausmaalle paasimme vasta tanaan, silla eilen emme ehtineet paikalle ajoissa. Neoklassinen obeliskeja, paviljonkeja ja pyramideja pursuava South Park Street Cemetery on nykyaan melko karussa kondiksessa. Hautausmaan ensimmainen asukas haudattiin vuonna 1767 ja sen kaytto ensisijaiseen tarkoitukseensa lopetettiin 1800-luvulla. Luutarhan sammaloituvien hautakivien kirjoitukset paljastavat aristokraattisia nimia ja korkea-arvoisia kenraaleita, tynnyrintekijoita, laivakapteeneita, opettajia, seppia. East India Companyn palkkaamia miehia. Puolet kuolivat alle 30-vuotiaina.

Virkistaytyminen majapaikalla ja metrolla Kalighatiin. Kalighatin muinainen Kali-temppeli on Kolkatan pyhin hindukohde ja mahdollisesti siita tulee myos kaupungin nimi. Temppeli on jalleenrakennettu vuonna 1809 ja nayttaa enemman viktoriaaniselta kuin hindulaiselta (vrt. Port Blairin ortodoksikirkko). Tulimme temppelille pienta varikkaiden kauppojen koristamaa kujaa pitkin. Jo kujalla meita kiellettiin kuvaamasta. Temppeliaukiolla bramiini kaski ottaa kengat pois ja antoi meille hibiskuskukkia ja suitsukkeita. Suitsukkeet saisimme polttaa kotona, mutta hibiskukset oli varattu rituaalikayttoon temppelissa. Jonotimme alttarille. "Namaste Kali, namaste Shiva, namaste Brahma, namaste Krishna, om shanti, om shanti, om shanti," meita opastava bramiini lausui. Me toistimme perassa. Seuraavaksi kuului laittaa kukkia taynna olevat kadet kupiksi otsalle, lausua "namaste" ja heittaa osa kukista kruunattua, kolmisilmaista Kalia pain.

Bramiini vei meidat uhrauspaikalle, jossa uhrataan vuohia (yksi joka aamu) ja harkia (yksi kerran vuodessa). Uhrauspaikalla oli kaksi kahden pilarin ryhmittymaa. Yhta vasten uhrataan vuohet, toista vasten harat. Jos halusi toivoa jotakin, tarvitsi vain laittaa katensa verisille pilareille ja rukoilla Kalia. Jelena laittoi katensa vuohipilarille, Niklas asetti omansa arasti harkapilarille. Sitten vain odotellaan toiveiden toteutumista!

Taas vietiin ja kovalla vauhdilla. Naimme toiveiden puun, jonka oksille oltiin ripustettu kivia. Bramiini kysyi parisuhdestatustamme. Kihloista seurasi monimutkainen rituaali, johon kuului nelja punaista renkulaa ja jaljelle jaaneet hibiskuskukat. Otimme vastaan ensimmaisen punaisen renkulan. "Say father's name," pappi kaski. Sanottiin nimet, painettiin renkulat otsaa vasten ja laitettiin ne oksille roikkumaan. Sitten aidin nimi ja sama kaava. Hibiskuskukkaketjuilla kosketimme toistemme otsia ja annoimme nekin toiveiden puulle. Rituaali kuitattiin nimikirjoituksilla, jotka sutaisimme papin kirjaseen. Kun kyna erkani paperista, meille kerrottiin etta olimme juuri lupautuneet antamaan lahjoituksen temppelin hyvaksi. Kehtaavatkin, mokomat. Toiveiden puulle esitetyt toiveet maksoivat tuntuvan summan, mutta olivathan ne rahaa arvokkaampia. We win!

Lopuksi bramiini naytti meille altaan, joka oli taytetty Gangesin pyhalla vedella. Lapset pelasivat krikettia altaan reunalla, pudottivat pallonsa altaaseen ja kirkuivat. Pyha tunnelma vesittyi. Puimme kengat jalkaan ja suuntasimme kohti metroasemaa. Lahella temppelikompleksia on Aiti Teresan maailmankuulu Home For the Sick and Dying. Kurkistimme huoneeseen, joka oli ahdettu tayteen askeettisia sankyja ja kastittomia potilaita. Sekavia, ristiriitaisia, olemattomia ajatuksia tulvi aivoihin. Mita sita ajattelisi? Vaitonaisina ja pettyneina toistuvaan epaoikeudenmukaisuuteen lampsimme eteenpain.

Kadunvarret ovat taynna poliittisten puolueiden lippuja. Suuri osa lipuista on naxaliittien. Niklas uteli lippujen merkitysta kolmelta miehelta. He sanoivat, etta 30. toukokuuta on Lansi-Bengalin eduskuntavaalit. Edessamme oli keltainen lippu, Independence Party. Kysyimme miehilta, ovatko he itsenaisyyspuolueen kannattajia. Seurasi miehista horinaa ja huvittunut, synkronoitu "no".

Maanantaina lahdemme yobussilla Siliguriin. Sielta jatkamme Darjeelingiin ja Sikkimin osavaltioon. Viikonloppu on tarkoitus viettaa kukkatorilla, botanisessa puistossa, ghateilla ja monumenttien tarjoamissa varjoissa. Nyt ihailemaan nilkkakoruja ja lukemaan Valkoista tiikeria.

Jarawajahti ja koralliralli

Viikko sitten maanantaina lahdimme Mayabunderiin. Olimme asemalla hyvissa ajoin eli puoli viidelta aamulla. Tie kulki lapi viidakon ja pienien kylien. Meilla oli takapenkin katapulttipaikat, joten matka oli aika pomppuisa. Viidakossa tuoksui erilaisille yrteille... Noin 1,5 tunnin kuluttua lahdosta bussi pysahtyi. Kaikki tuijottivat meita. Edessamme istuva mies viittoili, etta meidan on mentava ulos ja sanoi jotain poliisista. Meidat ohjattiin poliisin luo, joka tarkisti passimme, viisumimme ja Andamaanien oleskelulupamme (RAP). Myohemmin selvisi syy: olimme saapumassa jarawa-heimon reservaattiin. Tien vieressa olevassa kyltissa sanottiin, etta "Stopping enroute should be avoided to prevent interaction with the Jarawas". Jannaa. Lonely Planetin mukaan tien sulkemisesta on ollut puhetta, silla jarawat eivat tietenkaan ole innoissaan siita, etta heidan kotimetsiensa lapi kulkee busseja, henkiloautoja ja rekkoja.

Oltiin ajettu reservaatissa kymmenisen minuuttia kun ensimmaiset jarawat tulivat vastaan. Kaksi miesta vetta kantamassa. Vahan matkan paassa oli joukko naisia ja lapsia. Tahan asti meita oli tuijotettu, mutta nyt saimme mollottaa itsekin. Muutama kilometri koroteltiin ilman jarawan jarawaa, mutta sitten keskella tieta istui kaksi miesta. Bussin taytyi hidastaa. He nousivat ylos ja juoksivat takanamme tulevan bussin peraan pyrkien sisaan avoimesta ovesta (bussien ikkunat ja ovet on aina auki). He saivat otteen oven reunasta ja nousivat sisaan. Heilla oli paallaan punaiset lannevaatteet, keltaiset paahuivit ja kadessaan n. 2 metria pitkat punaiset kepakot, ehka keihaat tai muut metsastysaseet, emme tiia. Vahan ajan kuluttua bussimme pysahtyi ja pyssymies bussin etuosasta siirtyi takana olevaan linja-autoon, jossa jarawat olivat. Jelena saikahti, etta nytko ammutaan. 2008 alueella oli sattunut verinen valikohtaus jarawoiden ja alueelle laittomasti tunkeutuneiden tyyppien valilla. No, nyt ei ollut mitaan ongelmaa. Jarawat seisoskelivat oven suussa muutaman kilometrin ajan, hyppasivat ulos ja painelivat viidakkoon. Kun reservaatti loppui, oli aika ajaa bussi lauttaan ja ylittaa krokotiileja kuhiseva joki (heh, ei siella oikeesti mitaan kuhissut mutta nain tasta tulee vahan jannempi). Lauttaan ajaminen ei meinannut onnistua, mutta kolmannella kerralla paastiin sisaan. Konnari tuli kyselemaan Niklakselta muutamia olennaisia asioita:

K: Sir, where you come from?
N: Finland
K: England?
N: Finland
K: Ahh, Finland. What is your purpose?
N: Just travelling around
K: Just around. What profession?
N: We are students
K: What qualification?
N: Mmm, what do you mean?
K: Qualification
N: I'm studying to become a primary school teacher
K: Ahh. Your mother and father?
N: They have their own business
K: How many brothers?
N: One brother
K: Whaa. How long stay?
N: Three months from now
K: Three months waiting here. So long wait. Ok, bye.

Suunnilleen samanlaisia keskusteluja kaymme paivittain.

Perilla Mayabunderissa totesimme paikan tympeahkoksi pikkukaupungiksi. Halvan hotellin ja ravintolan loytaminen oli hankalaa. Myos julkisen liikenteen bussiasemaa oli vaikea loytaa silla meidat neuvottiin aina yksityiselle. Loytyi se sitten lopulta ja paatimme jatkaa pohjoiseen kohti Diglipuria jo parin paivan paasta. Olimme lukeneet, etta Diglipurin lahella Kalipurissa on hiekkarantaa ja uimavetta, jotka houkuttelivat muutaman paivan hikoilun jalkeen.

Diglipurissa vaihdettiin paikallisbussiin ja jouduttiin seisomaan koko matka Kalipuriin. Niklas loi paansa kattoon. Kompuroimme ulos bussista lapsilauman lapi ja pikku riiviot nauroivat makeasti. Kalipurissa on vain kaksi paikkaa, joissa voi majoittua: valtion omistama Turtle Resort ja elakkeella olevan poliisin + hanen vaimonsa omistama Pristine Beach Resort (By God's Wish). Valitsimme jalkimmaisen. Tuo suluissa oleva By God's Wish kuuluu siis sen resortin nimeen...Paikan pitajat olivat mukavia ja ranta ihan lahella. Maisemat olivat melko erilaisia verrattuna vaikkapa Neil Islandiin: vuoria ja vulkaanista hiekkaa. Majamme oli kaksikerroksinen, omalla parvekkeella. Resortissa porrasi alloja isoja koppakuoriaisia. Ex-poliisi, jota kutsuttiin Uncleksi, kertoi, etta koppakuoriaset syntyvat ensimmaisen sateen aikana ja elavat vain kaksi viikkoa. Otokat pitavat helikopterimaista aanta ja lentelevat minne sattuu.
Usein ne selattavat vahingossa itsensa ja kuolevat siihen paikkaan, silla ne eivat paase itse takaisin jaloilleen.

Seuraavana paivana lahdimme paivaretkelle Smith & Ross Islandeille, kahdelle saarelle joita yhdistaa 500 metrin pituinen hiekkasarkka. Saaret ovat suojelualuetta, joten sinne paastakseen taytyi maksaa Wildlife Permitista suolaisia summia. Lisaksi maksettavaksi tuli moottorivenekuljetus, jonka onneksi saimme jaettua tshekkilais-intialaisen pariskunnan kanssa. Vietimme saarilla seitseman tuntia uiden ja snorklaillen. Korallit olivat suurempia kuin Neililla ja niita oli matalammalla. Niklas naki meduusankin. Meilla oli mukana helteiselle saalle sopivaa sitruunariisia, jota syotiin puumajassa. Rusketuttiin kunnolla ja vahan punerruttiinkin. Taman ruskeammaksi ei suomalainen voi tulla.

Kalipurissa hengailtiin kolme paivaa. Viimeisena paivana kaytiin Diglipurissa ostamassa bussiliput ja juomassa vastapuristettua sokeriruokomehua (vihreaa ja pahaa!) ja Portia, Andaman Bottling Companyn vastinetta Fantalle. Yo ennen bussin lahtoa vietettiin Diglipurin keskustassa bussiaseman lahella. Bussi lahti taas kello viidelta aamulla. Diglipurissa tuijotettiin telkkarista Amor Chitra Katha -nimista intialaiseen tarustoon perustuvaa piirrettya. Mainoskatkolla oli mainos lastenohjelmasta My Friend Ganesh 3.

Tanaan tultiin sitten jalleen Port Blairiin. Jipii. Matkalla naimme taas jarawoita. Naimme myos miehen, jolla oli lakatut varpaankynnet. Eika ollut ensimmainen kerta. Onkohan lakkaaminen vain esteettista vai onko silla joku symbolinen merkitys? Mietimme myos, mika merkitys on mustilla pilkuilla, joita laitetaan pikkulasten naamoihin ja jalkapohjiin. Joillakin saattaa olla neljakin pilkkua naamassa. Ja miksikohan avioiotuneilla naisilla on se punainen viiru, joka lahtee hiusrajasta ja jatkuu muutaman sentin ylospain?

Loppukevennys:

Pristine Beach Resortissa Uncle kertoi meille muutamia "perustavia faktoja" saarten heimokansoista:

NICOBARESE: Light skin, like you. Before tsunami 50 000, now only 35 000. Chinese eyes. They are educated.
SHOMPEN: Very lazy people, only eat coconuts.
ANDAMANESE: Very dark skin, like in Africa. And curly hair. Live in State Island.
ONGE: Even darker skin and otherwise also all same culture. Same, same, same, everything same.
JARAWA: Naked people. Before dangerous, now it's ok. 50 years ago fighting but now friends.
SENTINELESE: Very dangerous fellows. Shot arrows and killed two Indian fishermen. Klo-klo!

Lippuhelvetti, linna ja limaiset kalat

Viime kirjoituksesta on kulunut lahes viikko. Havelockiin kyllastyttiin muutamassa paivassa, mutta ehdimme tehda siella mukaviakin asioita. Tympeaa oli se, etta koko saarella ei uskaltanut snorklata (poliisin suositus oli olla menematta veteen), silla amerikkalaisnaisen tappanutta krokotiilia ei oltu saatu kiinni. Saarella liikkui monenlaisia krokohuhuja: krokotiileja on nahty kolme, ne aiotaan siirtaa elaintarhaan, myos paikallinen opettaja on joutunut krokotiilin saaliiksi... Eras suomalaisturisti (!; emme me) oli kysynyt poliisilta kuinka iso krokotiili on. Poliisi oli vastannut, etta "too big". Pyoraretkella Tappajakrokotiilin seuduille naimme poliisivoimien mellakka-auton, joka oli kutsuttu kuljettamaan Peto pois alueelta, mikali se saataisiin kiinni. Kummallista, etta nain meheva uutisjuttu ei ole (kai) levinnyt Intian ulkopuolelle. "TAPPAJAKROKOTIILI RAATELI KUVANKAUNIIN AMERIKKALAISTURISTIN. SILMITONTA VAKIVALTAA!"

Mutta tosiaan, pyoraretki. Tiistaina vuokrasimme kipat (Rs50/kipale) By-Cycle Hierista (oikeinkirjoitus on monessa paikassa sympaattisen miten-sattuu) - Empress Jelenalle ja Super Shakti (Super Strong, Super Grip jne.) Niklakselle. Lahdimme kohti lounasta ja Beach no. 7:aa. Kiemurtelevalla ja kukkulaisella viidakkotiella (joka oli asfaltilla paallystetty) tuli vastaan muutama koti & koju seka paljon intialaisilla turisteilla lastattuja autoja. Loppumatkasta tavoitimme kaksi 54-vuotiasta elefanttia ja kaksi kouluttajaa. Halusimme matkustaa ronsun selassa, mutta satoi eika ronsut palvele sateella. Beach no. 7 oli taynna uteliaita ihmisia. Veteen ei saanut menna. Pyorailimme pitkin metsapolkua, jonka varrella oli koroke jolta mennaan norsun selkaan, jattimaisia chatian- ja palmupuita seka ihmeellisen kovaaaninen siritys.

Paluumatkaevaaksi saimme nuorelta pojalta palasen maustettua mangoa. Se maistui Jelenan mielesta suolaheinalle. Satoi kaatamalla. Antoikohan Monsieur Monsuuni ensimmaisia merkkeja itsestaan? Onni oli mukanamme, nimittain paasimme istumaan sadetta keskeneraiseen taloon kahden intialaisen ukkelin kanssa. Perilla Pellicon-majassamme oltiin ylpeata vakea. Emme olleet nahneet ainoatakaan pyorailevaa turistia. Monet liikkuivat skootterilla tai tila-autolla. Majalla tykkasimme lohota. Jelena loysi kirjanurkasta Shantaram-nimisen erittain lupaavan oloisen kirjan. Shantaram, man of God's peace. Rauhan rikkoi useammasta toosasta raikuva tekno, prkl!

Keskiviikkona oli meidan tapaamisemme vuosipaiva. Lahdimme samoilla pyorilla Elephant Training Campille. Siella norsuille opetetaan erilaisia komentoja. Fantit eivat olleet paikalla, mutta sen sijaan nahtiin ne matkalla. He olivat kylypemassa meressa, aiti ja lapsi.

Paivalla satoi taas. Istuimme katoksen alla ja seurasimme ihmisia: hedelmakauppias peitti banaaninsa ja mangonsa jatesakeilla ja vetaytyi itse sateenvarjon alle (joka oli viela hetki sitten toiminut aurinkovarjona), mies riisui keltaisen sadetakkinsa ja tarjosi puolikasta ystavalleen. Olento kaveli kuusiraajaisena, kuin hindujumala. Sade jatkui iltaan asti.

Illalla tavattiin Judith ja Caspar yllattaen. Kaytiin yhdessa illastamassa Welcome Restaurantissa, jossa oli paras hinta-laatusuhde. Sen jalkeen tutustuimme Vegetable Marketin antimiin. Vihannestori lienee rantojen lisaksi hienointa Havelockia: se on auki paivittain (vrt. Neil Island, jonka marketti on auki vain kahdesti viikossa ja vielapa aamukuudelta) ja siella myydaan paitsi vihanneksia, myos hedelmia (joista osaa emme tunnistaneet), kalaa ja DVD-elokuvia. Meidan oli ostettava yksi 5-in-1 Bollywood-blajays. Se sisaltaa mm. elokuvan Hitler.

Torstaina oltiin satamassa ajoissa ja saatiin kuin saatiinkin laivaliput kello kymmenen laivaan (Rs195/kpl). Matkalla luettiin ja oltiin laiva on lastattu -pelia. Perilla Port Blairissa olimme kolmen tunnin paasta. Yritimme ostaa satamasta lippuja Little Andamanille, mutta meille sanottiin, etta tulkaapa huomenna takaisin, tanaan ette niita saa. Majoituimme Aashiaanaa-majataloon (Aaaaaa!), joka on mukavan puhdas. Tai ainakin puhdahko: betelsylkiseinat ovat vakiovaruste. Jelenaa oksetti ja Niklas lahti syopottelemaan yssikseen.

Perjantaina olimme jonottamassa lippuja Little Andamanille jo varttia vaille yhdeksan. Lipputoimiston luukut aukeavat yhdeksalta, mutta jonoa oli jo metritolkulla. Emme saaneet lippuja, silla tulevien kolmen paivan liput olivat jo menneet ja lippuja voi ostaa vain kolme paivaa etukateen. MINKA TAKIA?? Vastaus lippuluukulla oli sama kuin edellisena paivana: "Not possible. Tomorrow come again." Kavelimme turhautuneina ja pettyneina keskustaan aamupalalle. Suunnittelimme muuttavamme Port Blairiin, joka on mielestamme travellerien aliarvostama paikka.

Hyppasimme riksan kyytiin ja huristelimme lentokentalle ostamaan paluulippuja mantereelle. Saavuttiin paikalle klo 11:n jalkeen. JetLiten ja Air Indian lippuluukuilla ei ollut henkilokuntaa, silla check-in-tsydeemit vaativat koko konkkaronkan. Meille sanottiin, etta meita palveltaisiin 11:45. Kun aika oli kulunut, ilmoitettiin luukun aukeamisajaksi 12:15. Sitten 12:30; 13:00; 13:15 ja lopulta 15:00. (Jossain vaiheessa aika oli myos 8:30 seuraavana aamuna.) Kun olimme odottaneet kaksi tuntia, Niklas pyrki terminaaliin (jonne lentoliputtomilla ei ole mitaan asiaa) raivoamaan. Pyssylla varustettu virkailijan viiksivallu paasti meidat lapi, luultavasti paastakseen meista itsepintaisista nulikoista eroon.

Teimme kaupat ja paasimme rahoistamme eroon, mutta emme saaneet lippuja, koska kaikki lentokentan tulostimet olivat epakunnossa. Virkailija lupasi lahettaa lippumme sahkopostitse. Ja niin myos tapahtui: lennamme Kolkataan 20.5. Huojentuneena lahdimme hedelmakaupan kautta kotiin. Soimme kilon banaaneita ja puoli kiloa litseja, only Rs150! Wikipedia sanoo, etta litseja on pidetty perhesovun ja romantiikan symboleina. Me pidamme litsia ummetuksen symbolina.

Eilen yritimme toistamiseen hankkia niita v***n laivalippuja. Olimme paikan paalla 7:45, mutta emme olleet ensimmaisia. Kahden tunnin jonotuksen jalkeen lopputulos oli sama kuin aiemmin. "Not possible, come back Monday, Madame." Madame Jelena kihisi kiukusta ja paatimme siirtya suunnitelmaan B. Lahdetaankin pohjoiseen etelan sijasta. Huomenna koittaa kymmentuntinen bussimatka mahtavaan Mayabunderiin. Bussilippujen osto oli epailyttavan helppoa: ei tarvinnut kuin kavella luukulle ja antaa rahat. Liput sai parissa minuutissa. Jelena epaili, etta tassa taytyy olla joku koira haudattuna. Oli siin pieni: myyja kysyi, etta haluammeko matkustaa aamulla vai paivalla. Halusimme matkustaa aamulla, etta olisimme perilla ajoissa. No, kavi ilmi, etta aamubussi lahtee kello 5 eli meidan taytyy herata huomenna kolmelta yolla! "Paivabussi" olisi lahtenyt vasta 9:45.

Lipunoston jalkeen kavimme tutustumassa Cellular Jailiin. Cellular Jail (rak. 1896-1906) on brittilaisten rakennuttama vankila intialaisille vapaustaistelijoille. Vankila toimi vuosina 1908-1938. Vuonna 1937 M. Gandhi ja R. Tagore puuttuivat peliin ja aloittivat Cellular Jailin lopun. Alunperin iso kompleksi muistutti linnun perspektiivista katsottuna lapsen piirtamaa aurinkoa, jossa on seitseman sadetta. 20 miljoonasta tiiliskivesta rakennettu vankila tuhoutui osittain japanilaisten valtaannousua edeltaneissa pommituksissa. Japani hallitsi saaria lyhyen ajan vuosina 1942-1945.

Oppaalta kuulimme, etta Viper Islandin vankila, joka on hirttopuuta ja narikkaa lukuunottamatta tuhoutunut, oli suunnattu hardcoremmille vangeille. Sita kutsuttiin Chain Jailiksi, silla vangit kahlittiin kymmenen hengen ryppaisiin, joissa he lusivat koko tuomionsa. Mitenkohan kakkaaminen on onnistunut? Kerroimme oppaalle, etta lahdemme maanantaina Mayabunderiin katsomaan luolia ja hawabilleja, Andamaanien kotoperaisia lintuja. Tahan opas, etta hawabillien pesia voi syoda ja niita kaytetaan laake- ja huumeteollisuudessa. Han vaitti, etta kilo pesamateriaalia saattaa maksaa $10,000!

Illalla hotellin kaytavalla hiippaili ihan pieni kissanpentu, jonka Jelena toi huoneeseemme. Taskukatti leikki Niklaksen hiuksilla ja nukahti sitten sangylle, jolla se nukkui kolme tuntia. Pieni raapale. Jelena voi huonosti ja pysyi koko illan huoneessa kissan ja tv-viihteen kanssa. Niklas kavi syomassa ja naki katutappelun. Nelisen poikaa matki toisiaan bambukepeilla bambupuristamon lahella. (Bambusta puristetaan mehua.) Myohaan illalla pikku kissa herasi ja maukui surkeasti. Silla oli nalka. Hotellin tyontekija kavi ostamassa kekseja, jotka maistuivat kissalle. Selvisi, etta joku mies oli loytanyt pennun ylempaa kukkulalta ja tuonut sen hotellille eilen. Pennulla ei kuulemma ollut emoa.

Tanaan herasimme vaimeaan maukunaan. Kissanpentu Tasku oli leikkisalla tuulella. Heittelimme sille narua ja mietimme, kuinka saisimme Taskun mukaamme. Karanteeni, evatty paasy ashramiin, ylimaaraiset matkakulut - ne olivat tosiasioita kissan kanssa matkustavalle. Ennen kuin ehdimme haaveilla enempaa, kissanpentu oli lahtenyt muille maille. Haikeina ja huolestuneina pienen otuksen kohtalosta lampsimme kohti aamiaispaikkaa ja Akvaariota. Akvaariossa naimme joitakin meresta tuttuja kaloja, kuten angel fisheja, surgeon fisheja, parrot fisheja, wrasseja, moorish idoleita, butterfly fisheja, sea urchineita... Naytilla oli myos pienen valaan luuranko, nahistunut delfiini ja spriissa lilluvia ruumiita. Kaloja ja niveljalkaisia, kaikki yhta valkoisia. Varinsa menettaneita ja kummitusmaisia.

Lahdemmepa tasta yopuulle, huomenna on taytelainen paiva.

Port Blair, Neil Island & Havelock Island

Port Blairin ja Neil Islandin kautta on nyt paadytty Havelock Islandille 54 km:n paahan Port Blairista. Tulimme tanne tanaan lautalla Neil Islandilta, jossa vietimme yhdeksan paivaa.

Port Blairissa kavimme tutustumassa antropologiseen museoon, jossa oli tietoa saarten alkuperaisasukkaista. Heimoista osa elaa vielakin metsastaja-kerailijoina, mm. Jarawa- ja Sentilese -heimot. Huvittavaa museossa oli kuvaus Onge-heimolaisten ruumiinrakenteesta: “excess fat on the bottock area, especially women”. Samana iltana lahdimme aukiolle, jossa olimme olleet jo torstaina. Meneilla oli 9-paivainen hindutapahtuma. Keskiossa oli kokko, johon heitetaan “all kinds of good things”. Nama hyvyydet sitten leviavat tu(u)len mukana ympari Intian. Saimme prasadia ja paljon muutakin: musiikkia, papin saarnan ja paasyn papin korokkeelle, jolle meidat ohjattiin ja jolla ylipappi kukitti Niklaksen. Soimme prasadia suvereenisti kasin, Niklaskin jo oikealla kadella. Jelena opetti Niklakselle kuinka ruokakasa tungetaan etusormelta, keskisormelta ja nimettomalta peukalolla suuhun.

Seuraavana aamuna herasimme 05.30, tuntia ennen lautan lahtoa Neil Islandille. Liput oli ostettu edellisena paivana ja se oli aikamoista helvettia. Tungos ja kuuma. Iso poliisimies pampun kanssa piti jonossa etuilijat kurissa. Tavattiin lippujonossa suomalainen Isto.

Lauttamatka kului nukkuen. Perilla tiesimme saapuneemme paratiisiin. Pitkan laiturin paassa meita odottivat resortien kauppapojat. Molemmat sanoivat huomenta hyvin rauhallisella aanella. Ei enaa metropolien kireytta. Valitsimme A.N.D. Resortin, silla olimme juuri kuulleet slovakkipojalta, etta sen rannalla on parhaat uintimahdollisuudet. Jammussa olimme tutustuneet Happy-nimiseen poikaan ja nyt saimme kuulla, etta resortin sisaanheittajapojan nimi oli Joy. Happy happy joy joy! A.N.D. Resortissa vietimme nelja paivaa uiden, snorklaillen, juoden kookosjuomaa suoraan pahkinasta ja tehden ei-mitaan. Mokkimme oli hyvin tunnelmallinen: ruokoseinat ja -lattia, lehtikatto ja simpukkakoristeita. Hinta 2,5 euroa. Niklas sanoi, etta tallaisia paikkoja on vain saduissa ja ennen vanhaan. Mokin kuistilla oli taianomaista, kun hamara hiipi. Puiden siluetit, palava santelipuusuitsuke, punainen kajo. Hiljaisuus, jonka rikkoi – ei, vaan jota taydensi – lintu. Jelena, Niklas ja koira. Se makoili Jelenan vieressa ja naki unta kalkinvalkoisista koralleista, jotka muuttuivat luiksi. Oli niin rauhallista, etta sydamen valtasi syva onnellisuus.

Muita turisteja ei juuri ollut. Resortin ymparilla kasvoi kookospalmuja ja banaanipuita. Naimme jatkuvasti jotain uutta: kotilo- seka taskurapuja, hiekkaan kaivettuja asuntoja, raakoja banaaneita puissa, kilpikonnan kilpea muistuttavia tummanoransseja hedelmia, rannalta loytyneita voodoo-ukkeleita (?), paksuniskaisia sammakoita, porrohantaisen sivettikissan, luonnonsiltoja, Giggling Marlineita ja muita lentokaloja, merikurkkuja ja -tahtia seka pari mustavalkoista siisneikkiakin. Nyt valkoisten hiekkarantojen ja kookospalmujen kauneuteen on jo turtunut eika mikaan tunnu miltaan. No ei kai, on taalla ihan kivaa vielakin.

Neil Islandin asukkaat olivat hyvin leppoisaa porukkaa. Ja ovat varmaan vielakin. Paivalla koko kyla nukkui. Muutaman kerran kavi niin, etta olimme menossa syomaan ravintolaan, mutta kaikki tyontekijat vetelivatkin hirsia penkeilla. Yhdessa ravintolassa sanottiin, etta ruoka taytyy tilata etukateen. Saarella tuskin tapahtuu suuria rikoksia. Poliisiasema on, mutta sen tyontekijoilla vaikuttaa olevan aika tylsaa: eraana aamuna yksi poliisi seisoi risteyksessa kuuntelemassa kannykan soittoaania.

Jossain vaiheessa vaihdoimme sitten resortia Pearl Parkiin, jossa oli paremmat snorklausmahdollisuudet. Siella tehtiin suunnilleen samoja asioita kuin aiemminkin, joten niista on turha kirjoittaa. Snorklaaminen siella oli huomattavasti hienompaa verrattuna aikaisempaan rapeltelyyn. Nyt mentiin syvalle ja nahtiin paljon erivarisia koralleja ja kaloja. Sahkonsinisia, keltaisia, violetteja, valkoisia, vaaleanpunaisia. Ja kun aurinko alkoi paistaa, se taplitti meren hiekkapohjan jattimaiseksi huojuvaksi kirahviksi. Pearl Parkin “takapihalla” on myos Sunset Viewpoint. Nakyma on allistyttava. Kauneinta ever. Nakoalapaikalla on kaatunut puu, jota pitkin voi kipittaa rannalle. Puu osoittaa akvaattista aarretta – upeita koralleja – kohti kuin luurangon kasi merirosvokartoissa. Ja ajatella, etta niissa oikeissa merirosvokartoissa Andamaanien kohdalla on tarisevalla kadella kirjoitettu varoitus: Here Be Monsters.

Pearl Parkin laheisyydessa oli Gyan Garden –ravintola, jossa tapasimme mukavia ihmisia. Saatiin maistaa siella sapoka-hedelmaa. Sapoka nayttaa Jelenan mielesta perunalle, Niklaksen mielesta kiiville. Maistuu paarynalle. Ostimme myos viiden litran kanisterin keitettya vetta, silla saaret karsivat muovipullojen aiheuttamasta ymparistohaitasta. Olemme tayttaneet kanisteria, joten muovipulloja ei tarvitse enaa ostaa. Yksi Gyanin pitajista opetti meille kaikenlaista. Eraana paivana matkalla Gyan Gardeniin Niklas kerasi punamustia siemenia, joita voisi kayttaa vaikka rannekorussa. Ravintolan pitaja kertoi meille, etta siemenen nimi on [kutsh]. Han kertoi myos, etta paanissa kaytettava tokotti, [lejan], valmistetaan rikkinaisista simpukankuorista, joita poltetaan ja sekoitetaan veteen, jolloin saadaan hapan, paanin sulamista kiihdyttava aine; etta Jarawa heimo syo kotkaa; etta saarilla asuu papukaija, joka laulaa: “Vaimo, tee masalaa!” jne.

Saarilla ajantaju hamartyy, joten ei liene tarkeaa, missa vaiheessa tai jarjestyksessa asiat tapahtuvat. Niin kuin saatamme joskus syoda jalkiruoan ennen paaruokaa, niin myos nyt kirjoitamme sekavasti ja “epajarjestyksessa”. Perinnettamme kunnioittaen seuraavassa luonnoskirjastamme otettuja katkelmia:

Eilen hankittu riippumatto palmun ja mokin kaiteen valille. Koirat leikki sen alla.

Toisella snorklauskerralla Sunset Viewpointilla oli laskuvesi.Kavelimme n. 20 metria kuolleella korallilla ennen kuin paasimme veden aarelle. Koirat, joiden kanssa olimme ystavystyneet (useat heista pentuja), tulivat hatiin pelastamaan meidat merelta. Jelena joutui kuitenkin kaappaamaan koirulit syliin, etteivat poloiset olisi ajautuneet liian kauas aaltojen vietavaksi.

Jelena nukahti riippumattoon, punavalkoraidalliseen ja raukeaan. Han on koteloitunut riippumattoon kuin perhosen kotilo.

Jotkut koirat taalla nayttavat prikulleen suomenajokoirilta. Tuumimme paivalla, etta muinoin, kun ihmisia ei viela ollut, Suomen susikoirat ja tanskandogit olivat liittoutuneet yhteen ja haataneet maasta ajokoirat. Ajokoirat olivat lahteneet evakkoon ja loytaneet keskelta Bengalinlahtea paratiisin. Osa oli kuitenkin jaanyt Suomen metsiin laittomasti ja osa palannut myohemmin Suomeen etsimaan juuriaan.

Yolla meidan huoneessa oli rotta, joka oli kakkinut Jelenan reppuun.

(Vappuaattona) Gyanissa nahtiin kotka, joka oli satuttanut itsensa ja tullut englantilais-ranskalaisen pariskunnan pelastamaksi. Meresta olivat tainneet onkia.[…] Kalja. (Joimme puoliksi matkan ensimmaisen ja toistaiseksi viimeisen kaljan.)

(2.5.) Krokotiilin nappaaman amerikkalaisen naisen (25 v.) ruumis loytyi eilen Havelockilta. Kroko oli haukannut jalan,kaden ja toisen rinnan. Chandin tarjoilija kertoi, etta nainen ja hanen poikaystavansa olivat huomanneet krokotiilin vedessa ja alkanet kuvata sita (aika poljasti tehty, ite oisin juossu ja lujaa). Kun he olivat peraantyneet, oli krokotiili hyokannyt. Lieko arsyyntynyt salamanvalosta. Kovin nalkainen se ei ainakaan ollut kun koko ruumis ei kelvannut ruoaksi. Tarjoilija kertoi myos, etta yleensa krokot eivat tykkaa tuoreesta lihasta vaan odottavat, etta se matanee ennen syomista.

Tanaan, pakkaamisen, hyvastelyjen ja aamupalan jalkeen, lahdimme riksalla satamaan. Olimme sopineet matkasta jo eilen, kun tormasimme rannalla kuskiin. Han oli onnellinen, silla oli sunnuntai eika hanen tarvinnut esiintya tuk tuk –univormussaan.

Matka Havelock Islandille kesti noin tunnin. Jannitimme, paasisimmeko pummeina ulos paatista, konnari oli nimittain ohittanut meidat rahastamatta. Paasimme kuin paasimmekin ilmaiseksi. Pelkka passien ja lupien tarkastus ja riksalla majapaikkaa etsimaan – nopeasti, ennen kuin kukaan huomaisi vilppia. Ensimmainen vaihtoehto, Pristine, oli liian kallis (Rs300). Matkalla toiseen paikkaan, Gold Indiaan, naimme riksasta kaverimme Iston. Moikkasimme ja han elehti, etta kohta nahdaan. Isto saapui Gold Indiaan (GI) pari minuuttia meidan jalkeen. Olimme jo ehtineet sopia hutista ja hinnasta GI-aijan kanssa, mutta emme olleet viela maksaneet. Isto houkutteli meidat vieressa olevaan Pelliconiin (Rs 200), jossa han itse asuu ja jossa voi kokata. “Thank you for the stay,” sanoimme allikalla lyodylle GI-aijalle ja lahdimme. Pellicon on oikein oiva, tosin ei yhta idyllinen kuin Neil Islandin majat. Pelliconissa on kirjanurkka, kuten resoteissa tapaa olla. Poikkeuksena on harvinaisen suomalainen kirjavalikoima: kolmasosa teoksista on suomenkielisia.

Kotiutuminen aloitettiin riippumaton ripustamisesta kuistille. Soimme World Class Restaurentissa ja lahdimme ihmettelemaan ison kaupungin halinaa. Todellisuudessa Havelock Island on kokoelma pienia kylia, mutta Neil Island –jumitusten jalkeen puhekin rasittaa korvia. Taalla on liikaa turisteja. Intian Ko Pha Ngang, sanoo Lonely Planet.